Los Angelesissa asuva Reconnectionin perustaja Eric Pearl on herättänyt suurta kiinnostusta huippulääkäreiden ja tutkijoiden parissa kautta maailman. Näihin lukeutuvat mm. yksi Yhdysvaltojen arvostetuimmista sairaaloista, kiireellisiin hätätapauksiin erikoistunut hätäkeskus, selkärankavaurioihin erikoistunut hoitokeskus ja yliopistollinen lääketieteen oppilaitos.
Ennen vähemmän perinteisten parannustaitojensa yhtäkkistä ilmenemistä Eric oli pitänyt kahdentoista vuoden ajan erittäin menestynyttä kiropraktikon vastaanottoa. Elokuussa 1993 hän huomasi tulleensa siunatuksi epätavallisella ”lahjalla”. Toimittuaan 12 vuoden ajan perinteisenä kiropraktikkona hänestä tuli aivan erilaisen parantamisen välittäjä: kanava, jonka kautta virtaa parantavaa energiaa.
Nykyään paljon matkustava Eric Pearl ei enää ehdi ylläpitää kiropraktikon vastaanottoaan, mutta hänen saamansa ”lahjan” kerrotaan auttaneen lukuisista erilaisista vakavista terveysongelmista kärsineitä ihmisiä niin Ericin seminaareissa kuin yksityissessioissakin. Näitä terveysongelmia ovat olleet mm. pahanlaatuiset kasvaimet, AIDS:iin liittyvät sairaudet, krooninen väsymysoireyhtymä, synnynnäiset vauriot ja luuston epämuodostumat.
Kiropraktiikan lääkärintutkintonsa Cleveland Chiropractic Collegessa, Los Angelesissa suorittanut Eric johti 80- ja 90-luvuilla yhtä Los Angelesin seudun suurimmista kiropraktiikan vastaanotoista. Usein ”tähtien kiropraktikkona” mainittu Eric saavutti sekä erittäin menestyneen että pidetyn lääkärin aseman. Opiskeltuaan sellaisten mestareiden kuin tohtori Virgil Chranen ja tohtori Carl Clevelandin (Sr.)alaisuudessa Eric Pearl oli yksi niistä harvoista alan harjoittajista, jotka tavanomaisen kiropraktiikan lisäksi liittivät työhönsä aitoja, alkuperäisiä ja jo miltei unhoon painuneita menetelmiä.
Niin kliinisissä kuin epävirallisissakin tilanteissa potilaat (ja lääkärit!) ovat todistaneet näitä paranemisia, jotka ovat tapahtuneet Ericin kautta, kun hän on AINOASTAAN PITÄNYT KÄSIÄÄN POTILAIDEN LÄHELLÄ.
Miksi minä?
Jos minä olisin istunut pilvellä ja tutkinut planeettaamme etsiäkseni juuri oikeaa henkilöä, jolle luovuttaa yhden harvinaisimmista ja halutuimmista kyvyistä koko maailmankaikkeudessa, en osaa sanoa, olisinko kurottanut ilmakehän läpi ja osoittanut sormellani yli suurten ihmismassojen - niin paimenten, kauppiaiden, vanhurskaiden kuin omahyväistenkin joukkoon - ja tokaissut: ”Tuossa! Hän se on. Antakaa se hänelle!”
No ehkä se ei käynyt ihan noin, mutta siltä se tuntuu. Paitsi silloin, kun ei tunnu. Siis, kun joku keksii aivan toisen ja vakuuttavan todennäköisen selityksen. ”Kuulehan”, joku hyvää tarkoittava henkilö saattaa tokaista, epäuskoisena siitä, kuinka vähän selkeästikään ymmärrän maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita, ”olet varmastikin tehnyt tätä aiemmin edellisissä elämissäsi.” Haluaisinpa vaan tietää, kuinka he voivat olla niin perillä minun edellisistä elämistäni, kun itse yhä koetan saada selvyyttä nykyisestäni?
Ei, mutta ihan vakavasti. Olin kahdentoista vuoden aikana luonut yhden Los Angelesin suurimmista, ellei suurimman kiropraktisen vastaanoton. Minulla oli kolme kotia, Mersu, kaksi koiraa ja kissaa. Kaikki olisi vaikuttanut täydelliseltä, ellen olisi käyttänyt niin rahojani kuin alkoholia siinä määrin väärin, että se riitti saamaan päätökseen kuusi vuotta kestäneen ihmissuhteen, mikä tapaus jätti minut kykenemättömäksi edes laittamaan yhtä jalkaa toisen eteen kolmen päivän ajaksi. Prozac (mielialalääke, suom. huom.) auttoi siihen. Se auttoi siihen toden teolla.
Kuusi kuukautta myöhemmin vierailen Kalifornian Venice Beachilla seurassani apulaiseni joka vaatii, että käyn luetuttamassa korttini rannalla toimivan ennustajan luona. ”En halua luetuttaa korttejani jonkun rantaennustajan luona”, vastaan ehdottoman vakuuttuneena. Jos tuo ennustaja oli niin loistava, ihmiset tulisivat hänen luokseen, eikä hänen tarvitsisi raahata korttipöytää, pöytäliinaa, tuoleja ja muita tarvikkeitaan rantakävelytien ruuhkaiseen ihmisvilinään viittoakseen luokseen pahaa aavistamattomia turisteja ja tyrkyttääkseen heille omaa versiotaan heidän tulevaisuudestaan, odottaen näiden vielä maksavan moisesta etuoikeudesta.
”Tapasin hänet juhlissa ja lupasin, että tulisimme. Olisi noloa, jos emme kävisikään istunnossa,” assistenttini vastaa käännähtäen ja lisää, että nainen tarjoaa sekä 20 että 10 dollarin istuntoja. Yksi vilkaisu apulaiseni silmiin kertoo, että olisi turhaa enää yrittää hangoitella vastaan. ”Olkoon”, murisen hamuten kymmenen dollarin seteliä, tiedostaen, että siinä oli kaiken kaikkiaan puolet lounaaseemme tarkoitetusta rahamäärästä. Kävelen kuuliaisesti naisen luo, istuudun hänen kokoontaitettavalle tuolilleen, annan hänelle 10 dollaria ja mietin, kuinka nälkäinen jo olen.
Vastineeksi rahalleni sain oikein mukavan, joskin mitäänsanomattoman nykyhetken katsauksen ja nautin tämän viehättävän juutalais-romanin kutsuessa minua ”Bubelahiksi”. Hetken mietittyään ennustaja lisäsi, ”Teen hyvin erikoista työtä aksiatonaalisten linjojen avulla. Se yhdistää kehon meridiaanilinjat maapallon energialinjoihin, jotka puolestaan yhdistävät meidät tähtiin ja muihin planeettoihin.” Hän kertoi kykenevänsä tähän ja sanoi, että minä parantajana tarvitsisin tätä. Hän mainitsi myös, että voisin lukea asiasta ”The Book of Knowledge: The Keys of Enoch” -nimisestä kirjasta. Tämä kuulosti melko mielenkiintoiselta, joten esitin kysymykseni:” Mitä maksaa?” Ja hän vastasi: ”Kolmesataakolmekymmentäkolme dollaria.” Minä sanoin: ”Ei kiitos.”
Juuri tällaisesta varoitetaan iltauutisissa. Voin kuulla uutistenlukijan äänen mielessäni, ”Juutalais-romani rokottaa pahaa aavistamatonta kiropraktikkoa 333 dollarilla.” Kuvaruudussa välähtää kasvokuvani, jonka alla on teksti ”ääliö”. ”… sai kyseisen lääkärin maksamaan itselleen 150 dollaria kuukaudessa tämän loppuelämän ajan, jotta polttaisi kynttilöitä lääkärin suojelukseksi.” Niinpä minä ja apulaiseni lähdimme ja luovuutta käyttäen aloimme koota kymmenellä dollarilla lounasta kahdelle.
Voisi luulla, että asia jäi tähän, mutta mieli toimii ihmeellisellä tavalla. En saanut ajatusta päästäni. Löysin itseni lounastaukoni viimeminuuteilla The Bodhi Tree -kirjakaupasta, yrittämässä pikaisesti lukea läpi lukua 3.1.7. kirjasta The Book of Knowledge: The Keys of Enoch. Kyseinen luku käsittelee näitä aksiatonaalisia linjoja. Merkittävin opetukseni sinä päivänä oli, että jos koskaan on luotu kirjaa, jota ei voi lukaista nopeasti, tämä oli se kirja. Mutta olin lukenut tarpeeksi. Asia kummittelisi mielessäni, kunnes luovuttaisin. Kävin käsiksi säästöpossuuni.
Toimenpide tapahtuu kahtena päivänä, kahden päivän välein. Ensimmäisenä päivänä annoin hänelle rahani, kävin makuulle hänen pöydälleen ja kuuntelin mieleni mutinaa: ”Tämä on tyhmintä, mitä olen koskaan tehnyt. En voi uskoa, että annoin ventovieraalle 333 dollaria siitä, että hän piirtelee linjoja kehooni sormenpäillään.” Miettiessäni siinä makuullani kaikkea sitä hyvää, mihin rahat olisi voinut käyttää, koin äkkiä huikaisevan oivalluksen ja kuulin itseni ajattelevan: ”No, olet jo antanut hänelle rahasi. Voit yhtä hyvin lakata negatiivisen höpötyksen ja olla avoimena ottamaan vastaan sen mitä nyt vastaanotettavaa onkin.”
Näytti siltä, että toinen päivä alkaisi suurin piirtein edellisen tavoin. Pian kuitenkin ilmeni, ettei näin kävisi. Jalkani eivät suostuneet olemaan paikallaan – oli kuin minulla olisi ollut levottomat jalat, sellaiset, jotka käyvät silloin tällöin vaivaamaan keskellä yötä. Pian se vaikutti koko kehooni, kestämättömien vilunväristysten kera. Tein kaikkeni pysyäkseni paikoillani pöydällä. Vaikka kuinka halusin hyppiä ylösalas ravistaakseni tämän tunteen pois kehoni jokaisesta solusta, en uskaltanut. Miksikö? Koska olin maksanut 333 dollariani ja aioin kokea tämän koko rahan edestä. Siksi. Pian se oli ohi. Oli tukahduttavan kuuma elokuun päivä ja olimme ilmastoimattomassa asunnossa. Itse olin aivan jäässä ja hampaani kalisivat, kun tämä nainen kiireesti kääri minut viideksi minuutiksi peittoon, minkä jälkeen kehon lämpötilani oli palannut ennalleen.
Olin muuttunut. En ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ja koin mahdottomaksi edes yrittää selittää asiaa, mutten enää ollut se sama henkilö kuin neljä päivää sitten. Hortoilin autolleni, joka jotenkin osasi itsekseen kotiin.
En muista loppupäivästä mitään. Tuskin voisin varmuudella todeta, että loppupäivää edes tapahtui. Ainoa, minkä tiedän, on se että seuraavana aamuna löysin itseni töistä. Ja niin matka alkoi.
Tapanani on ollut antaa potilaiden levätä hoitopöydällä silmät suljettuina 30-60 sekunnin ajan hoitotoimenpiteellisten korjausten jälkeen. Tämä vahvistaa samalla korjausten vaikutusta. Tänä tiettynä maanantaina kaikki seitsemän potilasta, jotkut potilaitani melkein 12 vuoden ajan, sekä yksi ensimmäistä kertaa potilaakseni sinä päivänä tullut, valitsivat saman päivän kysyäkseen, olinko kävellyt hoitopöydän ympärillä heidän sillä levätessään. Jotkut kysyivät, oliko joku muu tullut huoneeseen, sillä oli tuntunut siltä kuin lukuisia ihmisiä olisi ollut seisomassa pöydän ääressä tai kävelemässä sen ympärillä. Kolme potilaistani kertoi, että oli tuntunut siltä kuin pöydän ympärillä olisi juossut ihmisiä ja kaksi totesi vaivihkaa, että oli tuntunut siltä kuin ihmisiä olisi lentänyt pöydän ympärillä.
Olin toiminut kiropraktikkona noin kaksitoista vuotta, eikä kukaan ollut maininnut mitään tämänkaltaista aiemmin. Nyt seitsemän potilastani olivat kertoneet moista saman päivän aikana. Jotain oli tekeillä. Potilaitteni välillä sain lukuisia kommentteja vastaanottoni työntekijöiltä, kuten: ”Näytät niin erilaiselta! Äänesi kuulostaa aivan toiselta! Mitä sinulle on tapahtunut viikonlopun aikana?” En taatusti aikonut kertoa heille. ”Eipä juuri mitään”, vastasin, ihmetellen samalla itsekseni, mitä oli oikeasti tapahtunut viikonlopun aikana.
Potilaani kertoivat voivansa tuntea, missä käteni olivat ennen kuin kosketin heitä. He saattoivat tuntea, millä kohtaa heidän kehoaan käteni olivat kätteni ollessa muutaman sentin, jopa metrin päässä heistä. Tästä kehittyi leikki, jossa katsottiin kuinka tarkasti potilaani saattoivat paikantaa käteni. Kun potilaani alkoivat kokea parantumisia, kyse ei enää ollut leikistä. Aluksi parantumiset vaikuttivat vähäpätöisiltä: särkyjä, kipuja ja sen sellaista. Potilaanihan olivat lähinnä tulleet vastaanottamaan kiropraktista hoitoa, joten tein korjaukset ja kehotin heitä sitten sulkemaan silmänsä muutamaksi hetkeksi ja lepäämään, kunnes pyytäisin heitä taas avaamaan silmänsä. Heidän silmiensä ollessa suljettuina kuljetin käsiäni muutaman hetken heidän yllään. Kun he nousivat ja kipu oli kadonnut, he kysyivät mitä olin tehnyt. ”En mitään. Äläkä kerro kenellekään.” kuului vakiovastaukseni. Tällainen ohje oli suunnilleen yhtä tehokas kuin oli Nancy Reaganin ”Sano vain ei huumeille”.
Pian ihmisiä alkoi virrata luokseni näiden parantumisten vuoksi, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Kävin toki säännöllisesti tapaamassa naista, joka oli tehnyt minulle yhdistämishoidon aksiatonaalisten linjojen avulla. ”Sen on täytynyt aiheutua jostain, joka sinulla jo oli. Ehkä se liittyy äitisi kuolemanläheisyyskokemukseen syntymäsi hetkellä”, hän sanoi, lisäten vielä: ”En tiedä kenenkään kokeneen hoidon seurauksena tällaista. Todella kiehtovaa!” Kiehtovaa. Joutuisin ilmeisesti kohtaamaan tämän ilman ulkopuolista apua.
Lokakuun alussa aloin saada fyysisiä ilmentymiä käsiini. Pidin käsiäni erään naisen polven yläpuolella, sillä se oli vaivannut häntä lapsuuden luusairauden takia. Kun otin käteni pois, polvi tuntui paremmalta. Käteni olivat yltä päältä pienen pienten rakkuloiden peitossa, jotka kestivät vain kolme neljä tuntia. Tämä toistui useammin kuin kerran. Aina kun sain rakkuloita, ihmisiä juoksi rakennuksen muista huoneista katsomaan. (Olisinpa pyytänyt pääsymaksun.) Sitten se tapahtui. Kämmeneni alkoi vuotaa verta. Ihan totta. Ei toki vuolaasti virraten, kuten vanhoissa elokuvissa tai sensaatiolehdissä, vaan lähinnä kuin jos olisin pistänyt neulalla kämmeneeni. Mutta verta kuitenkin. ”Se on vihkimys!” ihmiset valistivat minua. ”Mihin?” kysyin heiltä. Ja jälleen, mistä he sen tiesivät? Miksen minä tiennyt? Kuka oikeasti tietää?
Etsintä alkaa
Marraskuussa olen maailmankuulun selvänäkijän toimistossa. Hengästyneenä, eksyksissä ja puoli tuntia myöhässä (kuten tavallista) ryntään sisään, lysähdän hänen tuoliinsa enkä ole huomaavinani ”tuimaa katsetta”. Tiedättehän, katsetta, jonka niin taitavat pilkkua viilaavat ja ummetuksesta kärsivät; katsetta, joka saa muistamaan kaikki saarnat ajoissa olemisen tärkeydestä ja joka samalla kyseenalaistaa ihmisarvosi tämän näennäisesti suunnattoman, vaikkakin kyseenalaisen vikasi perusteella. Olin varma, että hän vapaapäivinään vei eteenpäin anomusta kongressille, joka aikaansaisi ”mattimyöhäinen” -termin palauttamisen koulujärjestelmään. Tämä istunto oli pilalla, siitä olin varma.
Selvännäkijä levitti korttinsa sangen viralliseen tapaan, varoen ilmaisemasta minkäänlaista lämpöä tai myötätuntoa kasvoillaan. Hän katsoi kortteja, nosti katseensa suoraan silmiini, jokseenkin kysyvästi mulkaisten, ja kysyi:” Mitä oikein teetkään työksesi?” En tiedä teistä, mutta 100 dollarin tuntihinnalla tuli mieleeni: ”Sinähän se selvänäkijä olet. Kerro sinä!” En kuitenkaan ilmaissut tätä ääneen. ”Olen kiropraktikko”, sanoin asialliseen sävyyn, välttäen antamasta liikaa tietoa, joka saattaisi sävyttää istunnon tulosta. (En edes ollut kertonut hänelle sukunimeäni aikaa varatessani.) ”Ei, kyllä tässä nyt on kyse paljon enemmästä”, hän sanoi. ”Käsistäsi tulee jotain ja ihmisiä paranee. Tulet olemaan televisiossa.” hän jatkoi. ”Ja luoksesi tulee ihmisiä maan joka kolkasta.” Tätä en ollut lainkaan odottanut kuulevani tältä mieheltä. Sitten hän kertoi, että tulisin kirjoittamaan kirjoja. ”Kuulehan nyt”, laukaisin, hymyillen tietävästi. ”Jos on jotain, josta olen aivan varma, niin se on se, että minä en tule kirjoittamaan yhtään kirjaa.”
Kirjat ja minä emme koskaan ole oikein tulleet toimeen keskenämme. Tähän elämänvaiheeseen mennessä olin lukenut ehkä kaksi kirjaa, joista toista yhä väritin. Mutta elämällä oli varalleni yhä lisää muutoksia. Selvänäkijät, parantajat ja kanavoijat löysivät minut. Joka puolelta maata he saapuivat luokseni, kertoen meditaatioissaan kuulleensa, että heidän tulisi työstää minua, kieltäytyen kaikesta rahallisesta korvauksesta vastineeksi työstään. Romanssini alkoholin kanssa haaleni satunnaiseksi ystävyydeksi: puolitoista lasillista viiniä joskus illallisella. Kukaan ei ollut yllättyneempi kuin minä itse.
Kaikista oudoin asia oli vielä tulossa: TV-riippuvuuteni päättyi äkisti. Sen korvasivat, uskallanko sanoa, kirjat. Luin mitä ikinä käsiini sain: idän filosofiasta, kuolemanjälkeisestä elämästä ja jopa UFO-kokemuksista. Katselin, kuuntelin ja luin kaikkia, kaikkialla.
Iltaisin asetuin nukkumaan ja jalkani tapasivat väristä. Käteni tuntuivat alituisesti siltä kuin ne olisivat ”päällä”. Luut kallossani ottivat myös tavakseen väristä ja korvissani surisi. Myöhemmin aloin kuulla sointuja ja muutamana kertana sellaista, joka kuulosti kuorolaululta.
No niin. Olen menettänyt järkeni. Olin tästä varma. Kaikki tietävät, että järkensä menettäessään ihmiset alkavat kuulla ääniä. Minun lauloivat. Ja vielä kuorona. Minulle ei riittänyt kepeä pikku hyräily, vieno laulaja tai edes pieni lauluryhmä. Ei, minä sain kokonaisen kuoron.
Entä sitten potilaani? He näkivät värejä: kiehtovan kauniita sinisen, vihreän, purppuran, kullan ja valkoisen sävyjä. Vaikka he tunnistivat nämä värit, he kertoivat, etteivät he koskaan aiemmin olleet nähneet niitä sellaisessa muodossa. Niiden kauneus ylittää kaiken tuntemamme. TV- ja elokuva-alalla olevat potilaani kertoivat, ettei näitä värejä ole olemassa maailmassamme sellaisina kuin me värit tunnemme ja ettei edes kaikella heidän alojensa nykyisellä tekniikalla ja olemassa olevalla tietotaidolla voitaisi saada moisia toisinnettua.
Kyllä, potilaani näkivät myös enkeleitä. No, enkelithän ovat sangen suosittuja kokemuksina, joten en liiemmin kiinnittänyt huomiota enkelikertomuksiin, kunnes ihmiset alkoivat kertoa yhteneviä kertomuksia samoista enkeleistä, samoilla viesteillä ja samannimisinä. Eivätkä nämä siis olleet yleisiä enkelinimiä, kuten Michael tai Ariel, eikä niminä esiintynyt sen puoleen Mooses tai Buddhakaan, vaikka monet kertovat nähneensä Jeesuksen. Niminä oli sellaisia kuin Parsillia ja George. George ilmestyy lapsille tai sellaisille, jotka saattaisivat säikähtää ajatustakin enkelin näkemisestä. George nimittäin ilmestyy ensin monivärisenä papukaijana. Sitten, kuten minulle on toistuvasti kerrottu, hän ei yhtäkkiä enää olekaan papukaija, ihan noin vain hän onkin ystäväsi. Georgen tiedetään ilmestyneen myöhemmin ihmisille stressaavissa tilanteissa.
Georgen ensimmäiseksi nähnyt oli 11-vuotias tyttö nimeltä Jamie. Hän ja hänen äitinsä lensivät vastaanotolleni New Jerseystä, koska Jamie kärsi selkärangan skolioosista, mikä huomattavasti rampautti tätä epätavallisen älykästä ja muutenkin sangen viehättävää tyttöä. Kun Jamien vastaanotto oli ohi, hän kertoi äidilleen ja minulle: ”Näin vain sellaisen pienen monivärisen papukaijan. Ja hän kertoi nimekseen George. Ja sitten hän ei ollutkaan enää papukaija. Hän ei ollut edes elämänmuoto.” Elämänmuoto: siinäpä sana 11-vuotiaan suuhun. ”Sitten hänestä vain tuli ystäväni.”
Seuraavan kahden, kolmen kuukauden ajan havainnoivat lukuisat muutkin potilaani Georgen ilmestymisiä. Kukaan heistä ei tiennyt etukäteen Georgesta, sillä pidän nimet ja kuvaukset salassa, jotteivät ne vaikuttaisi muiden kokemukseen. (Jopa tässä kirjoituksessa olen muuttanut Georgen ja Parsillian nimet, täysin viattomia suojellakseni.)
Jamien selkäranka oli pääosin, joskaan ei täysin, korjautunut hänen kolmanteen vastaanottoonsa mennessä, minkä jälkeen hän palasi New Jerseyhin. Olen jutellut hänen kanssaan monta kertaa tämän jälkeen. Hän tuntuu pärjäävän mukavasti. Ja edelleen, ajoittain, George pitää häneen yhteyttä.
Parsillia puolestaan tuo erityisiä viestejä. Ensin hän yleensä kertoo potilaalle tämän parantuvan. Tämän jälkeen hän sanoo, että kun parantuminen tapahtuu, parantuneen on mentävä televisioon ”levittämään sanaa”. Häntä kai voisi kutsua meidän PR-enkeliksemme.
Parsillian ensimmäiseksi nähnyt henkilö oli oregonilainen nainen nimeltä Michele. Hän oli nähnyt minut varhaisimpien TV-esiintymisteni joukkoon lukeutuvassa NBC –kanavan keskusteluohjelman haastattelussa. Hän oli tuolloin painanut vain 39,5 kiloa. Häntä vaivasivat tuolloin krooninen väsymysoireyhtymä ja fibromyalgia. Hänellä ei ollut lainkaan ruokahalua ja nieleminen tuotti hänelle tuskaa. Hän ei kyennyt omin voimin edes nousemaan tuolista mennäkseen vessaan. Hänet kannettiin, jopa neljä kertaa yössä, kuuman suihkun alle tuskien lievittämiseksi. Kun hän vei lapsensa tunnin ajomatkan päässä olevan äitinsä luo kylään, hänen oli pakko jäädä sinne, vuoteenomana, kolmeksi päiväksi selviytyäkseen ajomatkasta takaisin. Selvääkin selvempää oli, ettei hän kyennyt täysipäiväiseen työhön. Hänen kuusivuotiaan poikansa tehtävänä oli valmistaa kolmivuotiaalle veljelleen illallinen: maapähkinätahnavoileipiä.
Michele ei, kuten ei myöskään suurin osa potilaistani, ollut koskaan nähnyt enkeliä tai kuullut ääniä. Häneltä kesti kolme päivää selvittää enkelin nimi. Parsillia kertoi hänelle, että hän paranisi ja että hänen tulisi levittää sanaa televisiossa. Noin vuoden päästä hän oli kanssani vieraana toisessa keskusteluohjelmassa. Hän oli tuolloin pelkkää hymyä – ja kyynelehti myös kovin. Nykyisin hänen painonsa on normaali ja olemuksensa terve. Hän käy täysipäiväisessä työssä ja harrastaa liikuntaa. Niin ja tietenkin, hän valmistaa joka ilta perheelleen illallisen. Ei enää maapähkinätahnavoileipiä.
Yksi vierailijoista, joita potilaani kohtaavat, on valkotukkainen mies, jolla on valkoiset viikset ja valkoinen takki. Toisinaan hän ilmestyy viitassa, pää peitettynä.
Debbie, eteläkalifornialainen kolmen lapsen äiti, näki tämän enkelin (jonka nimeä emme tiedä) ensimmäisenä. Vuoden 1995 maaliskuussa Debbiellä havaittiin terminaalivaiheessa oleva haimasyöpä, sama syöpä, joka vei näyttelijä Michael Landonin hengen. Debbielle kerrottiin elinaikaa olevan jäljellä n. kaksi kuukautta. Hänen kokemuksiinsa lukeutuivat mm. kehosta nostetuksi tuleminen, tunnelin läpi matkaaminen, turkoosien ja sinisten valonvälähdysten näkeminen ja lopulta valkoisen valon syleilyn kokeminen. Debbie kohtasi valkotukkaisen miehen tämän molemmissa hahmoissa. Debbien kohdatessa miehen ensimmäisen kerran miehellä oli ollut viitta ja pää peitettynä. Mies kosketti Debbietä ranteeseen, saaden energiaryöpyn kulkemaan tämän kehon läpi. Sitten hän kumarsi ja käveli pois, jättäen Debbien sangen kirkkaan, joskin erikoisen tervetulleeksi toivottavan valon keskelle. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Seuraavaksi hän huomasi matkaavansa tunnelissa läpi galaksin, tuntien samalla miten ”jotain” poistui sekä pään että jalkojen kautta.
Debbien toiseen tai kolmanteen sessioon mennessä 80% hänen kasvaimestaan, joka oli diagnosoitu mahdottomaksi leikata, oli kadonnut. Kahdeksan kuukauden päästä tästä lääkärit arvioivat olevan mahdollista poistaa leikkauksella jäljellä oleva 20%. Juuri ennen leikkauksen ajankohtaa Debbie saapui vielä kerran vastaanotolleni. Puolitoista päivää myöhemmin hän meni sairaalaan odottamaansa leikkausta varten. Hänet kuitenkin lähetettiin kotiin muutamien kokeiden jälkeen. Ei siis leikkausta. Kasvain oli ilmeisesti puolentoista päivän aikana sessiomme jälkeen kadonnut kokonaan. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin arpikudosta.
Mielenkiintoisena sivuseikkana mainittakoon, että Debbie palasi marraskuussa vielä kerran vastaanotolleni. Vastaanottonsa aikana hän tunsi vesipisaroiden putoavan oikealle puolelle kasvojaan. Seuraavaksi ilmaantui jälleen valkotukkainen ja valkoviiksinen mies, tällä kertaa pitkässä valkoisessa takissa, joka hulmusi hänen takanaan tuulessa. Sitten hän yksinkertaisesti hulmahti pois.
Potilaani näkevät usein myös valkotakkisia lääkäreitä piirissä keskustelemassa parannuksesta ja opastamassa sitä. Heidän nähdään keskustelevan piirissä, joskaan heitä ei voida kuulla. Usein nähdään myös nuori intiaanityttö, joka asettaa neliskulmaisia kiiltäviä esineitä kantavan nahkaisen nauhan potilaan otsalle. Nuori intiaanimies tulee myös usein seisomaan huoneeseen. (Emme ole varmoja siitä, onko hän päällikkö vai samaani.) Näiden lisäksi parannuksissa vierailee hyvin pitkä, yleensä kahdesta ja puolesta kolmen metrin pituiseksi kuvailtu, komea enkeli, jolla on suunnattomat, tiheät ja siisteissä riveissä sulitetut siivet. Minulle on kerrottu hänen seisovan takanani, hänen käsivartensa vyötäröni ympärillä, tarkkaillen tapahtumaa oikean olkapääni yli ja ääneti käsiäni ohjaten. Monet näistä enkeleistä tuntuvat tuovan mukanaan ominaisen tuoksunsa: kukkaisen, suitsukkeelta, yrteiltä ja varsinkin rosmariinilta tuoksuvan.
Sitten tuli Jered. Jered oli neljävuotias hänen äitinsä tuodessa hänet ensimmäisen kerran vastaanotolleni. Hänellä oli polvissaan tuet, jotka eivät enää riittäneet hänen pystyssä pitämiseen. Hänen silmänsä katsoivat eri suuntiin eivätkä kyenneet kohdistamaan katsetta mihinkään. Hänen suustaan ei enää kuulunut sanoja ja sen tyhjyydestä virtasi vain loputon sylkinoro. Jeredin valo oli huvennut poissaolevaksi katseeksi, josta pystyi hädin tuskin aavistamaan kehoa aiemmin asuttaneen kauniin olennon.
Jered oli menettänyt osan aivojensa myeliini-kerroksesta, jota pitkin hermoimpulssit kulkevat. Hän oli saanut päivittäin kestää n. 50 vakavaa kouristuskohtausta, kunnes lääkitys vähensi kohtausten määrää n. 16 päivässä. Jeredin maatessa liikkumattomana ja lähestulkoon ilmeettömänä hoitopöydällä hänen äitinsä kertoi, kuinka oli viimeisen vuoden ajan joutunut avuttomana seuraamaan lapsensa tilan nopeaa huononemista. Ensimmäisen käynnin aikaan hänellä oli aiemmin tuntemansa lapsen sijasta jäljellä enää joku, jota hän kykeni ainoastaan kuvaamaan ”ameebaksi”.
Ensimmäisen vastaanotonkäynnin aikana, käteni lähestyessä Jeredin pään vasenta puolta, hän aisti sen läsnäolon ja kurottautui sitä kohti. ”Katso! Hän tietää missä kätesi on. Hän kurottelee. Sitä hän ei tee koskaan”, Jeredin äiti huomautti toiveikkaasti yllättyneenä. ”Juuri tuosta kohdasta myeliini-kerros puuttuu”, hän jatkoi. Jered vilkastui niin paljon, että vastaanoton loppuvaiheessa hänen äitinsä piti istua hänen vierellään hoitopöydällä, Jeredin käsiä omissaan hellästi pidellen ja rauhoittavasti lasten lauluja tälle laulaen, kuten vain äiti voi. Heidän suosikkinsa oli ”Tuiki, tuiki tähtönen”. Jeredin ensimmäisen vastaanoton päivänä hänen rajut kouristuskohtauksensa päättyivät. Tyystin.
Toisella vastaanottokerralla Jered tarttui jo ovenkahvoihin ja alkoi vääntää niitä. Hänen näkönsä parani, hän pystyi jo kohdistamaan katseensa esineisiin. Toimistostamme lähtiessään hän osoitti odotushuoneessamme olevaan kukka-asetelmaa. ”Kukkia”, hän sanoi hymyillen. Huoneessa ei ollut ainuttakaan kuivaa silmäparia.
Sinä iltana Jered löytyi TV:n äärestä latelemasta aakkosia, Onnenpyörä-ohjelman juontajaa säestäen. Ja nukkumaan mennessään tämä aiemmin puhekyvytön kerubi katsoi äitiinsä ja sanoi: ”Laula minulle, äiti!” Viisi viikkoa myöhemmin Jered oli jo takaisin koulussa. Leikkikentällä. Heittelemässä palloa.
Näkikö Jered enkelin? Ei hän koskaan sanonut niin, mutta minä tiedän, että hän näki. Kyseinen enkeli ajoi tunnin automatkan tuodakseen Jeredin vastaanotolle ja takaisin, istui hänen vierellään hoitopöydällä, häntä hellästi käsistä pitäen, ja lauloi hänelle lempeästi: ”Tuiki, tuiki tähtönen”, kuten enkeli vain voi.
Loppujen lopuksi minun piti kääntyä sisäänpäin voidakseni löytää vastauksen useimpiin kysymyksiini. Kaksi keskeisintä huolenaihettani oli ensinnäkin se, etten voinut ennakoida, kuinka hoito kehenkin vaikuttaisi, enkä näin ollen voinut luvata kellekään mitään, ja toinen huoli oli se, että olin havainnut energioissa selkeitä voimakkuuserojen kausia, joiden kesto saattoi vaihdella kolmesta päivästä kolmeen viikkoon.
Olin aina ollut hallitseva luonteeltani, saavuttaen kaiken päämääräkseni asettamani. Kun muut omaksuivat odottavan asenteen, minulle oli ominaista dominoida, manipuloida ja hallita tilanteiden lopputuloksia. Esteet, jotka muista vaikuttivat voittamattomilta, olivat minulle näkymättömiä. Niinpä yleensä ryntäsin eteenpäin ja sain asiat hoidettua. Maailman ärsyttävin ilmaisu minun kaltaiselleni oli: ”Niin tapahtuu, jos niin on tarkoitettu.” Jos niin on tarkoitettu, ja höpö, höpö! Jos minä tahdon jonkin tapahtuvan, minä saan sen tapahtumaan, enkä anna kenenkään pullamössö-fatalistin tulla tielleni. Voitte siis kuvitella ihmetykseni, kun minulle valkeni, että näiden parantumisten kiihdyttämiseksi minun tulisi siirtyä pois tieltä ja lakata ohjaamasta, siirtyä taustalle ja antaa korkeamman voiman ohjata. Kuka näin sanoo? ajattelin. En ainakaan minä.
Mutta totta se oli. Tämä energia ei ainoastaan tiennyt minne mennä ja mitä tehdä täysin ilman ohjeitani; mitä vähemmän keskityin tapahtumaan, sitä voimallisemmat olivat vaikutukset. Eräät suurimmista parantumisista tapahtuivat, kun pohdiskelin ruokakaupan ostoslistaani. Miten julkeaa!
Ota vastaan, älä lähetä!
Kuka tuon sanoi? kysyin, pääni kätköistä vastausta etsien, sinne muka selvästikin nähden. Nyt annoitte kyllä ihan väärälle henkilölle tuollaisia neuvoja. Egoni koetti yhä toipua neuvosta ”Siirry pois tieltä ja anna korkeamman voiman ohjata!” Mietin, ”Kuinka ihmeessä voin tuoda parannusta ihmisille, jollen lähetä sitä?”
Ota vastaan, älä lähetä!
Kuulin kyllä ensimmäisellä kerralla. Vastaa nyt minun kysymykseeni! tiuskaisin mielessäni.
Hiljaisuus.
(Joskus hiljaisuus voi olla tosi ärsyttävää.)
Menin tapaamaan seuraavaa asiakasta. Toivoen, etten ollut tekemässä hänelle karhunpalvelusta, ja samalla kiitollisena siitä, ettei hän nähnyt epäröintiäni ja epävarmuuttani tilanteeseen liittyen, aloitin kädet avoimina hänen jaloistaan. Otin energiaa vastaan potilaalta käsieni kautta ja taivaista päälakeni kautta. Se oli lempeää, hämmentävää ja teki nöyräksi. Se tuntui myös hankalalta. Sitten näin, että potilaassa alkoi ilmetä hoidon merkkejä. Ja ne tuntuivat oikeilta.
Vasta siinä vaiheessa tajusin täysin, että olin kaiken aikaa ottanut parantumisista kunniaa itselleni, vaikken ollut ymmärtänyt niitä ja etten parantaja ollut minä. Vain Jumala on parantaja. Ja syystä tai toisesta, olin minä sitten tapahtuman kiihdyttäjä, astia, voimistaja tai vahvistaja, voitte itse valita sopivan sanan, minut oli kutsuttu tähän tilaan.
Vastaanotto oli ohi. Potilas oli nähnyt samoja upeita värejä, kuullut samoja ihastuttavia ääniä kuin mitä muutkin potilaani olivat nähneet ja kuulleet. Hän oli myös nähnyt kaksi parantumisissa usein läsnä olleeksi kuvailtua enkeliä. Hänen vaivansa, kroonisen väsymysoireyhtymän, fibromyalgian ja paksusuolentulehduksen yhdistelmä katosi tämän vastaanoton jälkeen. Vaikkei vaiva ollut ollut hengenvaarallinen, se oli hallinnut potilaan elämää viimeiset kahdeksan vuotta. Hän nousi hoitopöydältä ja sanoi: ”Kiitos!”
”Älä minua kiitä! En minä sitä tehnyt”, minä vastasin. ”Mutta tietenkin teit”, hän sanoi vielä oikein ymmärtämättä. ”Eihän se olisi tapahtunut, jollet olisi pitänyt käsiäsi päälläni.”
Silloin ajattelin, ettei pilven reunalla istuskellut henkilö ehkä tehnytkään niin suurta virhettä. Ehkä minut valittiin tämän lahjan kantajaksi siksi, etten pukeudu kaapuun ja turbaaniin, ripustele seinävaatteita, polta suitsukkeita, enkä kävele ympäriinsä paljain jaloin, syömäpuikoilla hiekanmuruja syöden. Ehkä siksi, että olen suht’ helppo lähestyä ja puhun asioista yksinkertaisin termein. Tai ehkä siihen on vaikuttanut taitoni löytää hassuja tapoja selittää asioita, joita vasta itsekin olen alkamassa ymmärtää.
”Näin se menee”, minä selitin, etsien mielestäni helposti ymmärrettävää vertauskuvaa tytölle, jonka käsitys henkisestä synkronisuudesta oli se, että Melrose Place sattui olemaan sekä toimistoni katuosoite että hänen lempi TV-sarjansa nimi. ”On kuin olisit juuri juonut suklaapirtelön … ja sitten kiität kokemuksesta pilliä.”
Hän nauroi.
Uskon, että me molemmat tajusimme.
Eric Pearl on esiintynyt USA:ssa lukuisissa TV-ohjelmissa, mm. The Leeza Show, Sally Jessy Raphael ja The Other Side. Hänen potilaidensa parantumisia on dokumentoitu tähän mennessä jo kuudessa kirjassa: Hot Chocolate for the Mystical Soul, Chicken Soup for the Alternatively Healed Soul, More Hot Chocolate for the Mystical Soul, Hot Chocolate for the Mystical Teenage Soul, Are You Ready for a Miracle with Angels? sekä Ericin omassa kirjassa The Reconnection: Paranna itsesi, paranna muut. (Hay House, Minä Olen-kustannus)